maanantai 8. elokuuta 2016

Pikku sähikäinen saapui

Oli toukokuun 30. päivä ja esikoisen raskaus oli viikoilla 38+6. Olin ollut äitiyslomalla 2.5 alkaen ja sitä ennen kolme viikkoa sairauslomalla aikaisten kipeiden supistusten vuoksi. Päivällä soittelin jo ristiäisasioissa kirkkoherran virastoon ja siinä ääneen miehelleni mietin, että toivottavasti raskaus ei veny yliajalle, kun ristiäiset olisivat jo heinäkuun puolessa välissä. Oli todella lämmin ja aurinkoinen päivä, joten muuten oleskelin lähes koko päivän ulkosalla eikä ollut minkäänlaisia merkkejä tulevasta synnytyksestä.

Illasta lähdimme kauppaan yhdessä mieheni kanssa. Teimme ostokset oikein pitkän kaavan kautta Prismassa ja olimme illalla puoli kahdeksalta kotona. Kotiin tullessamme heittäydyin sohvalle lepäämään siksi aikaa, kun sauna lämpiäisi. Kello tuli kahdeksan ja kuului tosi selkeä poksahdus alavatsasta. Mieskin kysyi mikä ihmeen ääni se oli. Lähdin samantien vessaan ja lapsivedethän siinä alkoi sitten holahdella. Ja sitä tuli useaan otteeseen oikein kunnolla. Klo 20.20 soitin synnytysvastaanottoon päivystävälle kätilölle vesien menosta. Hän kehoitti olemaan rauhassa kotona ja jos ei alkaisi supistelemaan, niin tulisi sairaalaan mennä vasta aamulla kuuden maissa. Luulin, että ensisynnyttäjänä kaikki tapahtuisi tuskallisen hitaasti ja niin lähdimme mieheni kanssa saunomaan vielä kerran aivan kaksistaan. Samalla suunnittelin mielessäni mitä vielä söisin saunan jälkeen, jotta jaksaisin, jos synnytys alkaisikin etenemään.

Istuin saunassa alalauteilla n.10 min, jonka aikana lapsivettä tuli edelleen. Puhuimme siitä, kuinka meidän pieni olisi ihan kohta täällä ja siitä kuinka hieman pelottaakaan tuleva synnytys. Olin siitä huolimatta todella rauhallinen ja ennen kaikkea rentoutunut. Lähdin saunasta, kun alkoi tuntua kipua alavatsalla, minkä ajattelin olevan jo supistus. Pyysin miestäni hakemaan Panadolia kipuun, kuten kätilö oli ohjeistanut, mikäli supistukset alkaisivat ja olisivat kipeitä. Sen jälkeen menin suihkuun pesulle, mutta saman tien alkoi toinen ja heti kolmaskin supistus ja ne voimistuivat todella  nopeaa. Ne alkoivat tulla niin kipeinä ja tiheään, etten enää edes hiuksiani pysynyt pesemään. Yritin suihkutella alavatsaa, jotta kipu hellittäisi, mutta se ei tuntunut auttavan lainkaan. Yritin hengittää koko ajan mahdollisimman syvään ja odottelin ja odottelin taukoa supistuksiin, jotta ehtisin hengähtämään ja pukeutumaan. Taukoa ei vain tuntunut tulevan. Ääneen vaikersin miehelleni, mikseivät supistukset hellitä ja miten ihmeessä en kestä synnytyskipua laisinkaan vaikka vasta aivan alussa oltiin. Tai niin luulin.

Tämän jälkeen olinkin jo kontallani pesuhuoneemme lattialla, jossa nojailin siellä olleseen penkkiin ja yritin vain keskittyä hengittämään. Kipu alkoi olla jo todella sietämätöntä ja pyysin häntä soittamaan uudelleen päivystävälle kätilölle ja sanomaan, että me tulisimme nyt. Tässä vaiheessa klo oli 21.10. Olin niin kipeä, että mieheni joutui kuivaamaan ja pukemaan minut, jotta pääsimme matkaan. Onneksi olin pakannut sairaalakassin valmiiksi edellisellä viikolla. Muutoin olisi jäänyt kassi ottamatta mukaan. Tässä vaiheessa keskityin edelleen vain hengittämään, pidin silmäni koko ajan ja pysyin ihmeen rauhallisena tilanteeseen nähden.

Noin 20minuutin matka sairaalaan tuntui ikuisuudelta. Makasin automme takapenkillä vasemmalla kyljelläni ja tuntui etten selviä siitä. Pääsimme lopulta synnytysvastaanotolle, jonka eteiseen juuri ja juuri pääsin kivuiltani kävelemään. Kätilö tuli meitä vastaan mukanaan pyörätuoli, jolla hän vei minut tutkimushuoneeseen ja kirjasi sisään klo 22.10. Mieheni joutui auttamaan minulta kengät ja housut pois, jotta kätilö pystyi tutkimaan. ”Sinähän olet jo 9cm auki!” kätilö huudahti sisätutkimuksen tehdessään. Siinä nopsaa sitten muutkin vaatteet pois. Sairaalakaavun sain puettua päälleni ja sitten sängylle pötkölleen, vähän pyyhettä jalkojen suojaksi ja kiireellä saliin. Tässä vaiheessa ajattelin ettei voi olla totta, että luomunako minun täytyy synnyttää. Edelleen keskityin vain hengittämään ja pitämään silmäni kiinni.

Saliin päästiin ja vastassa oli vanhempi naiskätilö. Hän tilasi tilanteeni kuultuaan paikalle heti lääkärin. Ehdinkin juuri ja juuri saamaan pudendaalipuudutteen ponnistukseen. Tämän jälkeen tuli pieni tauko supistuksiin ja ehdin hieman selvitä ajattelemaan koko tilannetta. Hetken päästä alkoikin sitten ponnistuttamaan ja aivan uudenlaiset supistuksen alkoivat. Tunsin ponnistamisen tarpeen todella hyvin ja kipu oli tässä vaiheessa ihan siedettävää. Ponnistusvaihe menikin sitten pidemmän kaavan mukaan, 1h 40minuuttia. Vaikka ponnistusvaihe oli pitkä, olin ihmeellisen rauhallinen ja keskittynyt koko sen ajan. Jotenkin vain tiesin, mitä tehdä ja kokenut kätilö oli mieletön apu ja tsemppari koko ajan.

Klo 00.13 pieni tyttömme syntyi eli neljä tuntia ja 13 minuuttia vesien menon jälkeen. Hän parkaisi ensimmäisen parkaisunsa heti, kun pää oli pihalla. Hän oli todella hyvinvoiva ja sai täydet pisteet. Itse selvisin pienellä luonnollisella repeämällä eli välilihaa ei tarvinnut leikata. Tunne, kun sain lopulta oman pienen syliin oli sanoin kuvaamaton. Lisäksi olo oli hyvin hämmentynyt, koska kaikki tapahtui nopeaa ja helposti.

Oma kokemukseni synnytyksestäni näin jälkeenpäin ei luultavasti voisi olla parempi. Se, etten ollut saanut kovia kipulääkkeitä, piti ajatukseni keskittyneenä ja kirkkaana. Lisäksi se mahdollisti liikkumisen ja sängystä nousemisen ponnistus vaiheen aikana, sillä en ollut tipassa tai muussakaan laitteessa kiinni. Tosin, en todellakaan ollut varautunut saati toivonut lääkkeetöntä synnytystä. Ja ettei lähipiirissäni olleet synnytykset viime aikoina menneet kovinkaan hyvin, lähdin siitä huolimatta koetukseen luottavaisin mielin. Omaan kehoon, mieleen ja sairaalan henkilökuntaan luottaen. Ja asiat menivät omalla painollaan, suhteellisen helposti ja itseni voittaen.

Ensisynnyttäjänä jännitin kaikkea kovasti ja olen ollut niin onnekas ja helpottunut, kun kaikki meni todella hyvin ja sen haluaisin kertoa myös monelle muulle jännittäjälle.

lauantai 2. heinäkuuta 2016

Olen hyvä synnyttämään

Uskallan sanoa ääneen olevani hyvä synnyttämään. Miten siinä sitten voi olla hyvä? Ei siihen mitään mittareita olekaan, vaan paremminkin oma tuntemus siitä että miten meni. Kuka vain siis voi olla hyvä synnyttämään. Itse sain tasan kaksi viikkoa sitten todella voimallisen synnytyskokemuksen. Sanat eivät riitä kertomaan sitä millainen voima kehoni läpi kulki. Tämän(kin) synnytyskokemuksen kautta sain lisää varmuutta kehoni toimivuudesta.

Tässä kertomus ehkä voimakkaimmasta kokemuksesta tähän astisessa elämässä.

Tärkeimmät toiveeni synnytykseen liittyen olivat:
* Olla mahdollisimman pitkään kotona
* Synnyttää ilman lääkkeitä ja puudutteita
* Saada toimia ponnistustilanteessa vaiston varassa ilman puuttumista

Olin valmistautunut mielestäni hyvin tähänkin synnytykseen. Toki erilailla kuin ensimmäiseen, koska synnytyksen fysiologiasta ja kulusta minulla oli edellisen raskauden ja doulauksien puolesta tarvittava tieto. Minulla oli koko ajan sisäinen tieto siitä, että synnytys ei alkaisi ennen 40 raskausviikkoa mutta en myöskään uskonut, että se menisi yli 41 viikon. Aika nappiin tämä ”intuitio” menikin, sillä synnytys lähti spontaanisti käynnistymään 40+2 viikolla. Suurin ”huoli” synnytykseen liittyen oli ollut se, että kun se lähtisi käyntiin niin mihin esikoisen saisimme hoitoon. Monta paikkaa oli toki tiedossa, mutta pääasialliset hoitajat pitivät tulla Pohjanmaalta asti, josta tänne on yli kahden tunnin ajomatka. Esikoisen kohdalla kaikki oli ohi kuudessa tunnissa, aika rivakalla tahdilla siis ensisynnyttäjäksi. Toinen tulee keskimääräisesti puolet nopeammalla tahdilla ja ajattelinkin, että siinä ei sitten kauheasti olisi pelivaraa jos hoitajat ajelisivat parin tunnin matkan päästä meille. Asioille on tapana aina kuitenkin järjestyä ja synnytys on mielestäni pitkälti myös mentaalipuolen juttuja. Tiedetään että synnytykseen vaikuttavat niin paljon muutkin kuin fyysiset asiat. Naisen ollessa valmis synnyttämään, asiat vaan lähtevät rullaamaan omalla painollaan. Siihen luotin!

Olin siis helpottunut kun mieheni vanhemmat tulivat tänne torstaina ja tiesin, että Oliverilla olisi varmasti hoitajat viikonlopun yli. Lisäksi perjantaina Oliver lähtisi sukuloimaan Pohjanmaalle, niin minulle jäisi synnytysrauha kokonaiseksi 3 päiväksi.

Torstaina päivällä ei ollut vielä mitään merkkejä tulevasta. Olimme HopLopissa koko porukalla ja oli mukava katsella Oliverin innostunutta leikkiä. Kävimme syömässä hyvin ja sitten illan suussa tulimme appivanhempien kanssa takaisin tänne meille. Yhdentoista aikaa illalla nukkumaan mennessä alkoi kuitenkin tapahtumaan jotakin erilaista aikaisempiin iltoihin verrattuna. Anoppi oli kysynyt 15 minuuttia aikaisemmin, etteikö vieläkään mitään merkkejä ja silloin vielä sanoin että ei ole. Nukkumaan käydessäni alkoi kuitenkin menkkamainen kipuilu alavatsassa. Olen hyvä nukkumaan, joten jatkoin uniani heräten tunnin päästä siihen kun tunsin, että lieviä supistuksia tulee säännöllisen väliajoin- jatkoin nukkumista. Tunsin unen aikana olevani aalloillla eli minulla oli sellainen tunne kuin olisin ollut surfaamassa. Tiesin niiden olevan ennakoivia latenssi vaiheen supistuksia. Mitään tuntuvia supistuksia ei ollut koko raskauden aikana ollut.

Neljän maissa aamuyöllä heräsin, supistukset olivat hieman voimistuneet ja menin vessassa käymään. Pyyhkiessäni huomasin, että verensekaista limaa tuli paperiin jonkin verran. Myös suoleni alkoi tyhjentymään. Tiesin että nyt synnytys alkaa etenemään, kuten viimeksikin oli käynyt. Silloin synnytykseni alkoi limatulpan irtoutumisella. Hyvä homma, ajattelin, ja menin takaisin nukkumaan. Tiesin kokemuksesta, että lepo ja uni olisivat tosi tärkeitä vielä tässä vaiheessa synnytystä. Heti en tokikaan saanut unen päästä kiinni, sillä ajatukset alkoivat olla vauvassa. Sain kuitenkin vielä nukuttua tosi hyvin ja heräsin kahdeksan maissa aamulla. Herättyäni supistuksia ei tullut tuntiin mutta tiesin niiden palaavan kuitenkin päivän aikana. Laitoin Erika-doulalle viestiä yön tapahtumista sekä epäilyni synnytyksen lähestymisestä.


Aamupäivä meni häärätessä kaikenlaista. Supistuksia tuli 10-20min välein mutta ne eivät olleet vielä kauhean tuntuvia. Siivoilin, laitoin aamupalaa sekä ehdittiin laittamaan myös appiukon kanssa pari hyllyä seinälle, jotka olivat roikkuneet vuoden verran varastossa. Synnytyspäivänähän tälläisten asioiden hoito on todella oleellista!

Yhdentoista aikaa aamupäivällä lähdettiin mieheni Jaskan kanssa kävelylenkille, supistuksia tuli tasaiseen tahtiin ja osa alkoi olla tuntuviakin. Oikein mukava tunnin happihyppely tuli tehtyä luonnonhelmassa. Itselleni liike on luonteva osa synnytystä, sillä uskon vahvasti vauvan pääsevän silloin paremmin laskeutumaan synnytyskanavassa. Liike auttaa myös kipuun ja virhetarjonnan mahdollisuus pienenee. Aikamoista taaperrustahan tuo kävelylenkki oli ja varmasti huvittavan näköistä, sillä välillä pysähdyin supistusten aikana hengittelemään ja huokailemaan syvään. Taisin myös hieman halailla puita. Kävimme vielä Jaskan kanssa läpi toiveeni liittyen synnytykseen ja sen kulkuun. Mieheni otti lenkin aikana  supistus- apin käyttöön, jolla pystyy kellottamaan hyvin supistusten keston sekä välin. Lenkiltä palatessamme anoppi oli tehnyt ihanan luuliemi-lihakeiton, jota söin kaksi lautasellista suurella ruokahalulla. Tottakai synnytyksessä täytyy syödä että jaksaa! Minulla harvoin, jos koskaan lähtee ruokahalut, eikä näköjään synnytyskään tee siihen poikkeusta.

Kahdentoista jälkeen appivanhemmat lähtivät Oliverin kanssa kohti Pohjanmaata. Nyt pystyin antautumaan synnytykselle täysin ja siitä supistukset lähtivät pikkuhiljaa voimistumaan. Limatulppaa irtosi myöskin lisää ja ajattelin, että nyt tämä homma lähtee edistymään todenteolla.

Vieraiden ja Oliverin lähdettyä otin käyttöön muutamia lääkkeettömiä kivunlievityksiä, vaikka supistukset eivät vieläkään mielestäni olleet kauhean voimakkaita. Supistuksia tuli tässä vaiheessa säännöllisen epäsäännöllisesti 7-10minuutin välein ja ne eivät olleet vielä kauhean pitkiä kestoltaan, ehkä noin 20-40s. Joka kolmas supistus keskimäärin oli kyllä tosi voimakas ja ne olivat pyramidimaisia eli käytännössä niillä oli selvä huippu.

Yhden jälkeen supistuksia alkoi tulla tiheämpään, mutta edelleenkään kipu ei ollut sellainen ettenkö olisi kokenut pärjääväni niiden kanssa. Kävin välillä suihkussa toteamassa sen, ettei vesi tuntunut lainkaan hyvälle. Viimeksi suihku oli ollut yksi tärkeimmistä kivunlievityksistäni. Liikuin myös koko ajan ravaten asuntoa ympäri. Oloni oli levoton. Lisäksi minulla oli tarve heijata lantiota eteenpäin voimakkaasti ja välillä käydessäni makaamaan tein vasemmalle puolelle sellaista jännää kiertoliikettä. Mielestäni tämä on lääkkeettömän synnytyksen parhaita puolia, keho kertoo koko ajan mitä täytyy tehdä, että vauva saadaan mahdollisimman hyvin ja turvallisesti ulos ilman jumitiloja. Tein siis paljon lantiota avaavia liikkeitä sekä liikuin niin pallon päällä kuin kävellenkin. Roikuin myös renkaissa supistusten aikana.

Tunsin koko ajan vauvan laskeutuvan mutta ihmettelin välillä sitä, että joskus supistuksien väliin saattoi jäädä 10-12 minuuttia. Aloin epäillä kahden maissa, että koko synnytys ei ole vielä käynnissä ollenkaan, sillä kivut olivat vieläkin hyvin hallittavissa. Lisäksi ollessani doulana, olin nähnyt tosi pitkiä synnytyksiä ja aloin vertaamaan omien supistusten voimakkuutta sekä pituutta näihin synnytyksiin. Mietin että nyt ollaan vasta alkuvaiheessa ja vauva syntyy varmasti vasta huomenna, joten mihinkään ei ole kiire.

Aikamoinen virhearviointi siihen kohtaan. Jaska viestitteli doulan kanssa ja supistukset alkoivat tihentyä huomattavasti kahden jälkeen, jolloin välien pituus  oli 3-5minuutin. Erika doula suositteli lähtöä sairaalaan päin jo. Itse olin sitä mieltä, että ei tässä vielä mitään kiirettä ole. Kerkeäisimme 10 minuutissa ajamaan Taysiin, kun viimeksi meillä oli matkaa Vammalaan 45 minuuttia ja kerkesimme silloin sinnekin. Ensimmäisessä synnytyksessä kerkesimme olla ruhtinaaliset 20 minuuttia sairaalassa kunnes Oliver tuli maailmaan.

Käytin siinä vaiheessa kivunlievitykseen eteeristä Lavander öljyä, jota olin laittanut harson palaseen. Aamusta saakka olin juonut vettä, johon olin sekoittanut magnesium hiutaleita. Tämä ihme juoma toimi viimeksikin kuin junan vessa. Olin aamusta saakka ottanut myös Bachin kukkaistippoja nimeltään Rescue Remedy. Olin kuullut niiden rentouttavasta vaikutuksesta ja halusin kokeilla niitäkin. Lisäksi minulla oli voimakivenä ruusukvartsi ja pari synnytysaiheista voimalause korttia, jotka antoivat energiaa supistusten välissä. Kuuntelin myös itseäni rauhoittavia tuttuja biisejä. Kaikki nämä toimivat eriomaisesti ja en kokenut tarvisevani muuta.

Tärkeimmäksi kivunlievitykseksi lasken kuitenkin mieheni vahvan läsnäolon. Viimeksikään minuun ei saanut koskea ja sama tilanne oli tälläkin kertaa. Mutta se henkinen tuki jota sain mieheltäni oli todella korvaamaton. Hänen läsnäolonsa sai minutkin rauhalliseksi ja luottavaiseksi. Silloin on hyvä synnyttää, kun tietää että mukana oleviin ihmisiin voi luottaa sata prosenttisesti ja he ovat läsnä tapahtui mitä tahansa. Kuunneltiin Jaskan kanssa yhdessä musiikkia josta molemmat pidämme. Olo oli rento ja varma. Taisin syödä vielä raakasuklaa patukan kolmen maissa. Suklaa lisää endorfiinejä, joten lasken senkin ehdottomasti kivunlievitykseksi. Kaikkien synnyttäjien tulisi syödä suklaata. Raakasuklaa myös piristi hirveästi. Ääntä ja hengitystä aloin myös käyttää todenteolla supistusten koventuessa. Vielä kolmenkin jälkeen joidenkin supistusten väli saattoi kestää jopa 8 minuuttia mutta samalla tunsin painetta aika paljonkin jalkojen välissä. Kivut olivat koko ajan etupuolella ja alavatsassa.

Sitten tapahtui jotakin kummaa. Puoli neljän aikaa menin makoilemaan sohvalle ja sanoin Jaskalle, että synnytys ei etene, enkä usko että vauva syntyy tänään. Makoilin sohvalla 10-15 minuuttia, eikä ainuttakaan supistusta tullut. Ajattelin, että onpa rento olo ja tosi erilainen synnytys ekaan verrattuna. Tämä synnytys olisikin paljon pidempi mitä esikoisen kohdalla! Eipä siinä mitään, sillä tiesin että kohdunsuu oli varmasti lähtenyt avautumaan jo edeltäneillä supistuksilla ja vauva saataisiin maailmaan viikonlopun aikana. Tässä kohtaa olin todella väärässä synnytyksen kulusta!

Kaikki tapahtui salaman nopeasti,  ennen neljään alkoivat massiivisen voimakkaat supistukset. Supistukseton vaihe olikin ollut lepovaihe (rest and be thankful), joka yleensä tulee juuri ennen ponnitusvaihetta. Noustessani sohvalta tiesin, että nyt se on menoa. Lapsivedet valuivat lattialle ja tiesin myöskin, että nyt olisi todella kiire sairaalaan. Olin varma että avautumisvaihe oli ohi ja ponnistusvaihe aivan käsillä. Supistukset olivat äärettömän voimakkaita sekä pitkiä. Tunsin kuinka vauvan pää alkoi kiinnittyä lantionpohjaan. Epäilin että emme kerkeäisi enää sairaalaan. Kaikki oli kuitenkin pakattu valmiiksi kenkiä myöten ja sain jotenkin vaatteet päälleni. Siinä vaiheessa myös tietoisuus alkoi hämärtyä kaikesta.

Selvisin jotenkin autoon, vaikka jouduin arpomaan mihin menisin istumaan- mikään ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta. En todellakaan enää pystynyt istumaan, vaan paras asento löytyi etupenkiltä konttausasennosta, josta nojailin etuistuinten välistä takapenkille. Tunsin kuinka vauva olisi pian valmis tulemaan maailmaan. Jaska kerkesi laittamaan Tens-laitteen selkääni juuri ennen automatkaa ja koin, että siitä oli taas huomattavasti hyötyä! Automatka ei ollut todellakaan mukava. Minulla oli muutama sana ja laulu jota toistelin koko matkan. Tajuntani oli tietoisuuden toisella puolella. Matka sairaalaan kesti n. 10minuuttia ja onneksi olimme käyneet tsekkaamassa reitin valmiiksi, sillä Taysin alue on aivan sekaisin suuren remontin takia.

Saavuimme Taysin synnytysvastaanottoon ambulanssien viereen hieman neljän jälkeen. Jaska meni edeltä ilmoittautumaan, mutta minä kivuiltani en juuri pystynyt kävelemään, vaan jouduin ottamaan tukea seinästä. Ambulanssikuskit toivat mulle pyörätuolia mutta edelleenkin joudun ihmettelemään sitä, miten synnyttävä nainen voi istua pyörätulissa! Koin saman ihmetyksen Oliverin synnytyksessä kun mulle oltiin tuomassa pyörätuolia. Ajattelin kyllä siinä kohtaa, että en pääse enää askeltakaa eteenpäin ja synnytän siihen ambulanssin viereen. Hauskinta oli siinä tilanteessa se, että jotakin papparaista vietiin lanssiin ja se selitti siinä metrin päässä mulle jotakin synnyttämisestä. Jotenkin huvittava tilanne näin jälkikäteen miettien. Sitten jaska tuli onneksi takaisin ja lähti kävelyttämään mua kohti synnytysvastaanottoa, yksin en olisi siitä päässyt mihinkään päin. Miten pitkältä ne käytävät tuntuikaan?! Jaska lähti vielä hakemaan apuja ja jätti mut siihen käytävälle yksikseni ja silloin ajattelin, että en liiku enää metriäkään mihinkään suuntaan. Onneksi Erika doula oli tullut jo paikalle ja kun näin hänen hahmonsa tulevan mua kohti, niin tuntui kuin pelastava enkeli olisi tullut vierelle. Se talutti sitten mut hissien eteen, sillä oli sanomattakin selvää ettemme menisi synnytysvastaanottoon tarkistuttamaan tilannetta. Vastaanottava kätilö taisi nähdä että nyt ollaan jo aika pitkällä.

Siispä hissiin ja kohti neljättä kerrosta, jossa hoitava kätilö olikin vastassa. Hän ojensi kätensä kätelläkseen ja siinä kohtaa muistan ajatelleeni, että mitä v..tua, onko tuo sekaisin. Ja nyt ei ole aikaa smalltakille, voidaan sitten rupatella kun vauva on maailmassa. Mää synnytän just nyt, enkä ala kättelemään ketään. Kätellään sitten paremmalla ajalla! Päästiin heti synnytyssaliin, joka oli allashuoneen vieressä. Jostain kumman syystä salin numero, 16, on piirtynyt verkkokalvoilleni. Yleensä en numeroita muista. Selvästikin siellä oli enemmän tilaa ja vempaimia luomusynnytystä ajatellen. Kengät olin riisunut jo hississä ja kun pääsin synnytysaliin pudotin housut pois ja menin nojailemaan pöytää vasten. Supistukset olivat niin voimakkaita, että ajattelin repeäväni. Siinä vaiheessa sain ajatuksen, että jos nyt olisi tarjolla lääkkeitä niin ottaisin kaiken! Se oli kuitenkin vain ajatus ja tiesin etten missään kohtaan toteuttaisi ajatustani.

Olin ajatellut synnyttäväni seisoviltaan mutta supistukset repivät kehoani äärimmilleen. Jalkani alkoivat täristä ja tunsin kuinka kaikki voimat lähtivät niistä pois. Kyyneleitäkin taisin tässä kohtaa päästää, sillä olo oli niin epätodellinen! Tuntui kuin kaikki maailman voivat olisivat kulkeutuneet kehoni läpi. Silloin myös totesin etten pystyisi enää seisomaan. Kätilö lähti hakemaan synnytysjakkaraa, mikä oli siinä kohtaan myöhäistä. Pääsin viimeisillä voimillani kipuamaan konttausasentoon vuoteelle ja sitten huusin ja mörisin.

10 minuuttia sairaalaan tuloni jälkeen tietoisuuteni oli jo kaukana. Tunsin olevani eläin. Tunsin olevani maailman vahvin ja heikoin. Tunsin alkukantaista voimaa. Tunsin tuskaa ja kauhua. Tunsin rakkautta. Miten on mahdollista tuntea kaikki maailman tuntemukset samalla kertaa? Tunsin myös etten ollut enää omassa kehossani vaan katselin tätä kaikkea jostain muualta. Kätilö kerkesi jakkaran haku reissultaan onneksi paikalle kreivin aikaan, sillä vauvan pää näkyi jo. Sitten hän, rakkaani, tuli sulavasti kahden ponnistuksen voimalla vatsani alle. Itkin onnesta ja helpotuksesta. Halusin vauvan heti vatsani päälle. Olo oli euforinen ja onnellinen. Sain toteuttaa ponnistusvaiheen juuri sellaisena kuin sen itse halusin.

Vauva oli vatsani päällä noin puoli tuntia, jonka jälkeen istukka syntyi. Se tuntui vain hieman epämiellyttävältä. En halunnut oksitosiinipiikkiä, joka annetaan rutiinisti kaikille. Luotin että jälkeisvaihe sujuu ihan luonnollisesti ilman ylimääräisiä kemikaaleja. Repeytymiä ei tullut ja vuotokin oli vähäistä. Emme ottaneet myöskään vauvalle k-vitamiini piikkiä. Kaikki oli siis enemmän kuin loistavasti!

Salissa vierähti kolme tuntia. Ensi-imetyksen jälkeen kävin suihkussa vauvan mennessä Jaskalle vierihoitoon. Emme kylvettäneet vauvaa ollenkaan. Mittaukset oli tehtävä synnytyssalissa ollessamme mutta muita toimenpiteitä vauvalle ei siinä kohtaan tehty. Muuten vauva oli ensimmäiset vuorokaudet minun ihoa vasten vaippasiltaan. Ja voi sitä rakkauden määrää, sitähän ei pysty sanoin myöskään kuvaamaan.

Synnytys kävi aikalailla niin kuin olin sen monta kertaa mielessäni käynyt läpi. Se oli juuri omannäköinen synnytys, jossa sain itse olla kapellimestarina. Kaikki suurimmat ja pienimmätkin toiveet synnytystoivelistastani toteutuivat ja siitä olen kiitollinen. Sairaalasta saatava synnytyskertomus oli tosi lyhyt. Synnytyksen kestoksi oli merkitty 5,5h josta ponnistuvaihe oli ruhtinaaliset 1 minuuttia. Jälkeisvaiheen kestoksi oli merkitty 30min. Paperilla synnyttäminen näyttää siis hyvinkin yksinkertaiselta!


Suuret kiitokset ansaitsevat mieheni Jaakko, doulani Erika sekä kätilöni (nimeä en muista vaikka juttelimmekin synnytyksen jälkeen). Te teitte synnytyksestäni täydellisen ja se säilyy läpi elämän muistoissani <3 span="">

****

Kertomus on julkaistu myös Elinan blogissa Naiseuden voiman sivuilla. 

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Pelkopotilaan voimaannuttava sektio

Minun ihana perätilatyttö syntyi suunnitellulla sektiolla rv 38+3. Sektio oli minulle suuri pettymys. Alkujaan olimme tähdänneet mieheni kanssa mahdollisimman luomuun alatiesynnytykseen. Kävimme yhdessä hypnosynnytyskurssin Helsingissä asti ja minä kävin sitten vielä yksinäni synnytystanssia harrastelemassa ja joogaamassa. Kirjallisuutta kulkeutui pöydälle melkein viikoittain ja katsoimme yhdessä erilaisia synnytysdokkareita. Kun saimme tietää perätilasta, päätimme välittömästi jatkaa alkuperäisellä linjalla vaikka ilmapiiri oli hyvin negatiivinen ja haastava niin ystävien kuin lääkäreidenkin parissa. Tämä aika oli minulle ja miehelleni todella raskasta sillä koimme olevamme täysin yksin tämän asian kanssa. (Hassua on, että tämä aika johti myös siihen, että löysin toisen perätilasynnytyksen kokeneen naisen, jonka kanssa lopulta perustimme Perätilavauvat nimisen fb-ryhmän ettei kenenkään muun tarvitse enää kokea tuota yksinäisyyden tunnetta. Lopulta tämän ryhmän olemassaolo pelasti myös oman sektiokokemukseni.)

Lääkäreiden kanssa käydyt vastoinkäymiset (pakotettu synnytysasento, sektio painotteisuus jne) sekä dialogisten keskusteluiden puuttuminen johtivat lopulta siihen, että aloitimme mieheni kanssa omat "tutkimuksemme" jonka seurauksena kiikutimme sitten löytämiämme kansainvälisiä tutkimusjulkaisuja synnytyssairaalan lääkäreille, joita tapasimme. Olimme täysin valmiita taistelemaan muun muassa vapaan synnytysasennon puolesta sillä jalat sidottuna poikkipöydässä synnyttäminen ei välttämättä ole se ideaalein synnytysasento ja -tapa. Ainakin minua moinen rajoittaminen ja pakottaminen ahdisti todella paljon ja pelkäsin sairaalan käytäntöjen mukaista synnytystä. Myöskään epiin en olisi suostunut muuta kuin hätätilanteessa. Koin voimakkaasti, että nämä käytännöt johtuivat muun muassa Hannah Trialin (2000) synnyttämistä virheellisistä johtopäätöksistä ja lääkäreiden kokemattomuudesta vaikka Hannah Trialin tulokset on kansainvälisesti kumottu jo vuonna 2006.

Näin olimme mieheni kanssa päättänyt. Luomu alatiesynnytys ja hyvä syntymä ensimmäiselle lapsellemme perätilasta huolimatta. Olimme valmistautuneet henkisesti kohtaamaan tuon mahdollisesti stressaavan sairaala synnytysilmapiirin täysin rinnoin. Valmistelimme uutta synnytystoivelistaa täysillä ja etsimme tietoa perätila-alatiesynnytyksistä. Kävimme magneettikuvauksissa ja kaikki näytti vihreää valoa. Sitten rv 38+0 menimme kontrolliultraan ja olimme etukäteen sovitusti valmistautuneet keskustelemaan perätilasynnytyksiin liittyvistä sairaalakohtaisista käytännöistä lääkärin kanssa. Tämä koko tapaaminen oli täysi fiasko. Siellä me olimme pöydän toisella puolella tuoreiden tutkimuksiemme kanssa, jotka puolsivat konttausasentoa perätilasynnytyksissä (vähemmän komplikaatioita), kun pöydän toisella puolella vieraili useampi lääkäri, joista yksi päätti jopa lähestulkoon huutaa meille, että "olemme lapsemme tappajia, jos alatiesynnytämme".

Kokemus oli hyvin traumaattinen sillä kumpikaan meistä ei ymmärtänyt mitä oikein tapahtuu. Kukaan ei ollut selittänyt meille, että juuri tehdyssä ultrauksessa oli havaittu, että lapsiveden määrä oli laskenut hälyyttävän alas ja että siitä syystä alatiesynnytys ei olisi enää mahdollista. Siinä me olimme keskustelemassa synnytysasennoista samalla kun lääkärit kauhistelivat puheitamme ja kukaan ei tajunnut, että jotain oli jäänyt välistä - ja se jotain on nimeltä kommunikointi. Me emme todella tienneet koko alatiesynnytyksen poistuneen niin sanotusti "markkinoilta" vielä siinä vaiheessa kun meidät julistettiin lapsemme hengen vaarantajiksi. Koko fiaskoteatteritilanne johti siihen, että kävelimme lopulta mieheni kanssa ulos huoneesta - minä itkien. Kun menimme takaisin, pyysimme uuden lääkärin ja saimme vihdoin tietää mitä oli tapahtunut. Sektio oli siis edessä.

Olin maahanlyöty ja tunsin itseni hakatuksi. Pelkään lääketieteellisiä toimenpiteitä ja "pakko sektio" tuntui riistävän minulta viimeisetkin naiseuden rippeet. Koin epäonnistumisen tunteita ja menetin vuorokaudeksi jopa ääneni kaikesta siitä itkemisestä. Onneksi ympärilläni oli ymmärtäviä ihmisiä, joilta sain uskomattoman paljon vertaistukea. Mieheni oli myös aivan korvaamaton tuki noiden vuorokausien aikana ennen sektiota. Pelkopolille en koskaan päässyt pyynnöistä huolimatta.

Lopulta nousin omasta suostani ja päätin hyväksyä tilanteeni ja tehdä sektiosta "niin kauniin tapahtuman kuin mahdollista" kuten yksi viisas nainen oli minulle sanonut. (Kiitos sinulle siitä). Olihan kyseessä kuitenkin ensimmäinen lapseni ja halusin muistaa tapahtuman ihanana asiana elämässäni. Sain ihmisiltä apua ja vinkkejä, ja lopulta olin saanut uuden 2 sivuisen synnytystoivelistan valmiiksi ja pakkasimme kiireenlailla mieheni kanssa viimeisen pesukoneellisen vauvan vaatteita pyörimään, marssimme saunaan ja pakkasimme matkalaukut valmiiksi synnytysosastolle lähtöä varten. Olimme saaneet juuri varmistuksen, että pääsemme perhehuoneeseen.

Sektioon mentäessä kävimme synnytystoivelistan läpi sekä osastolla että leikkaussalin edessä. Mieheni sai heilua salissa kameran kanssa, saimme kuunnella omaa musiikkia, minun käsiäni ei sidottu, mieheni sai leikata napanuoran "tyngän", sain tyttäreni heti rinnalleni ensimmäisen minuutin jälkeen ja kaikista tärkeimpänä saimme tehdä ensimmäisinä synnytyssairaalassamme "swappauksen" eli luonnollisten alatiebakteerien siirtämisen vauvan iholle steriilien liinojen avulla välittömästi vauvan syntymän jälkeen. (Tästä kaikki kiitokset sairaalan ihanille kätilöille). Tuon jälkeen vietimme aivan ihanat 3 vuorokautta ihokontaktissa koko perheen kesken omassa pienessä perhehuoneessamme harjoitellen imetystä. Muistot tuosta ajasta ovat aivan maagiset.

Kuten sanoin alussa, sektio oli minulle suuri pettymys. Koen sektion intuitiivisesti raa'aksi tapahtumaksi, joka ei missään mielessä ole luonnollinen ja on keholle traumaattinen kokemus. En edelleenkään koe synnyttäneeni vaikka syntyi se tyttö sektiollakin. Mutta se on vain minun mielipiteeni ja näkemykseni. On täysin oikein kokea synnyttäneensä sektiolla - minä en vain niin koe. Myös näin ensisynnyttäjänä koen, että kokemukseni sairaalassa oli traumaattinen. Huonoista kokemuksistani viisastuneena tiedän kuitenkin ensi kerralla mikä on tärkeintä - avoin rakentava dialogi. En usko, että tätä voi painottaa liikaa sillä se on ainoa mikä voi johtaa onnistuneeseen synnytyskokemukseen - varsinkin sairaalaympäristössä.

Voin myös sanoa sen, että vaikka synnytyssuunnitelmani eivät toteutuneetkaan olen silti tyytyväinen, että "suunnittelin kaiken" vaikka kaikki hokivat, että se on aivan turhaa. Kaikki lukemani tieto ja käydyt kurssit auttoivat minua olemaan aktiivinen synnyttäjä myös sektiosynnytyksessä sillä myös sektiossa on vaihtoehtoja. Ja juuri näiden vaihtoehtojen löytäminen ja valintojen tekeminen oli se mikä teki lopulta itselleni sektiosta voimaannuttavan kokemuksen. Voitin pelkoni ja tein kaikkeni tyttäreni hyvän syntymän eteen ja leikkaussalissa sain siitä palkintona ihanan rauhallisen 9 pisteen tytön rinnalleni, joka laski ensimmäisenä tekonaan kätensä huulilleni ja katsoi minua suoraan silmiin.

Siinä me sitten tosiaan katselimme toisiamme ja kuuntelimme sitä samaa kappaletta mitä olimme kuunnelleet joka aamu koko raskauden ajan leikkaussalin tapahtumista mitään välittämättä. En koskaan saanut kokea naisten salaista riittiä ja synnyttää ensimmäistä lastani alateitse. Silti minusta tuli äiti. Ehkä tuon synnytystoivelistan ja noiden valintojen tekeminen tekivät sen tunteen mistä kaikki puhuvat tai ehkä se oli ihanan tyttäreni ensimmäinen teko joka toi rauhan sydämeeni. Lapsellani oli kaikki hyvin. Kaikki on hyvin. <3 br="">

torstai 29. tammikuuta 2015

Kesä 2014, remppavauva

Kesä ja helteet. Juuri sitä mun mielestä mahdollisimman ihanaa aikaa Suomen vuodenajoissa. Mun kroppani ei arvostanut kuumuutta ja turvotus oli infernaalinen. Mä odotin innoissani toista vauvaa syntyväksi jo kaksi viikkoa. Joka päivä. Esikoinen tuli viikolla 38+1, joten olisi kuvitellut, että kakkonen tulee aiemmin. Harmittelin mielessäni, että ei taida osua tulevan kummitädin kanssa samalle syntymäpäivälle, kun se olis osunu 38+5. :D Vauvan syntymäpäivä oli 38+6. Supistuksia oli ollut pari viikkoa "säännöllisesti kerta tunnissa". Joka kerta toivoin, että tulis nyt seuraava supistus pian ja voi kun se sattuisi! Oon mä aika outo.

Uuden talon remontointi oli kesken ja mä jumppasin siellä niin paljon kun jaksoin. Saunoin synnytystä edeltävänä viikkona varmaan joka päivä. Maanantai-iltana kävin vielä saunomassa, söin jätskiä ja menin nukkumaan joskus yhdentoista aikaan. Tylsistyneenä, että ei vieläkään tapahdu mitään. Yöllä heräilin supistuksiin ja oikeastaan kolmen supistuksen jälkeen oli pakko nousta ylös. En siinä kohtaa vielä uskonut, että on tosi kyseessä. Oli vaan epämukavaa maata, joten sen takia tulin käppäilemään. Kello oli 0.47, ku nousin ylös ja katoin kelloa. Ryhdyin kyllä toiveikkaana heti merkkaamaan aikoja ylös. Supistusten väli oli heti ylösnousemisen jälkeen noin 8min. Ne oli vähän epämääräisiä, kun joskus sattui enemmän ja joskus ei.

Tunnin päästä väli oli viittä minuuttia ja herätin miehen, että se on nyt unet nukuttu tältä yöltä. Mies keitti kahvit, käytti koiran pihalla ja herätteli ja puki esikoisen (2,5v). Mä vaan puhaltelin ja olin. Harvinaisen "seesteinen" olotila supistusten välissä. Kattelin autossa kännykästä väliaikoja ja oli 4-5min. Kellonajasta huolimatta esikoinen oli riemuissaan yöllisestä automatkasta mummilaan hoitoon. Katuvalot keskellä kirkasta kesää oli tosi jänniä. Monta kertaa mies kyseli matkalla, että onko kiire, miltä tuntuu, pitääkö ajaa lujempaa. Ajomatka meiltä anoppilan kautta sairaalaan oli noin tunnin. Koitin sanoa, että ihan vaan nopeurajoitusten mukaan ajelet ja kaikkiin kurveihin ja mutkiin pitää mennä tosi hitaasti. Ihan kun olisi heppatraileri perässä. Minä ja mun mahani emme arvosta vauhdikkaita kurveja. Taisi miehellä olla mielessä kauhukuva erään ystävämme synnytyksestä 11 päivää aiemmin, kun vauva syntyi 10km ennen sairaalaa. Ei edes ambulanssi kerennyt siinä vaiheessa paikalle. Hassu fiilis mennä sairaalaan. Mulla oli ihana kevyt kesämekko päällä ja kaikkien supistustenkin keskellä tunsin itseni jotenkin kauniiksi. Muistan jostain lasioven heijastuksesta katsoneeni vielä "viimeisen kerran" pyöreän mahan sivuprofiilia.

Noh. Sairaalassa kirjattiin meidät sisälle 3.05. Ihanasti oli rauhallista ja olivat lukeneet mun laput toiveista. Mun toivelista nyt ei ollut kovin pitkä. Suurinpiirtein: ilokaasu, amme, antakaa mun olla rauhassa, piikkejä vaan hengenhädässä. Alkulöpinät ja tutkimukset kesti muistikuvien mukaan tosi vähän aikaa. Kuitenkin pulahdin ammeeseen "vasta" puol neljä. Juteltiin ja naureskeltiinkin siinä supistusten välillä kätilön kanssa, kun se otti niitä käyriä ennen veteen pääsyä. Hetken aikaa kyllä mietin, että haluanko mä ammeeseen vai en, kun kuulin, että sinne asti ei ilokaausun piuhat yllä. Perhana. Eikä sinne saanut synnyttää. Perhana. Amme vauhditti hommaa ihan reilusti. Mies lähti viemään autoa oikeammalle parkkipaikalle ja se on tosi tosi lyhyt matka. Yhdet ovet pihalle ja istuu vaan auto oli ihan oven edessä, se "oikea" parkkipaikkakin oli kyllä ihan vieressä. Mä voin ihan mielelläni kävellä. Jokatapauksessa sen auton vientimatkalla mulla tuli monta kertaa tosi ikävä sitä. Siinä vaiheessa, kun mies tuli takaisin 10min myöhemmin, ni taisin jo tuumata, että ei oo mahdollista, että nyt jo tekis mieli ponnistaa...

Tasan neljältä soitettiin kelloa, että jos ei sinne altaaseen saa tuupata, ni mun on tultava pois. Myöskin sen takia, että mulla alkoi olemaan todellinen ikävä sitä ilokaasua. Vedet meni siinä vaiheessa, kun mua nostettiin altaasta. Taisin kakkiakin sinne samalla. Siinä taisi olla kätilö ja lastenhoitaja molemmat, kuivattelivat vähän ja mut sai suurinpiirtein kantaa sängylle.Sekin meni mun mielestä ihan minuutissa, mutta papereiden mukaan viittä yli sain sitten kaasun ja luvan ponnistaa. Ponnistusasento oli polvillaan sängyllä ja selkänoja ylhäällä sama kun edellisellä kerralla. Olin ajatellut, että olisi kiva kokeilla synnytysjakkaraa tai jotain, mutta eipä siinä hetkessä muuta ajatellut, kun hakeutua siihen asentoon, jossa olo oli sopiva. En ponnistanut ihan heti, kun ei tuntunut "valmiilta". Ensimmäisenkin lapsen kohdalla piti koota itseään hetki, että uskalsi ponnistaa ja sillon oli jotenkin aavistuksen hätääntynyt olo. Nyt kun tiesi mistä on kyse, niin pystyi rauhallisemmin olemaan. Maltoin myös pään ponnistamisen jälkeen jäädä odottamaan seuraavaa supistusta. Vaikka jotenkin se tuntuu nyt ajatuksena tosi karulta, että odotellaan vaan rauhassa kun toiselta on pää ulkona. Ponnistusvaihetta 7min ja Nööli sitten syntyi. Tuli nyrkki rinnalla, joten ilmeisesti sen takia tuli pieni nirhauma, joka tarvitsi kai kolme tikkiä. Mä olin toivonut, että ei yhtään ylimääräistä piikkiä missään vaiheessa ja toive toteutui. Ompelukin sujui puudutesprayn ja ilokaasun kanssa. Nööli sai pakollisen K-vitamiinin, mutta se onkin ihan perusteltua. Istukka tuli helposti parilla pienellä ponnistuksella.

Nööli oli rinnalla makoilemassa pitkään ja vähän harjoitteli imemistäkin siinä. Hirmu virkeä ja availi ääntään pitkän aikaa. Puolitoista tuntia kai siinä sitten vierähti, kun kello oli jo kuuden pintaan, kun Nööli puettiin ja kapaloitiin ja mä käppäilin vessaan ja muuta. Osastollekin kävelin synnytyssalista omin jaloin (aamuvuoron kätilö ei ollut kauheen innoissaan siitä) ja vointi oli tosi hyvä. Esikoinen tuli innosta puhkuen seuraavana päivänä katsomaan ja makusteli sanoja "isosisko" ja "pikkusisko".

Taisin sillon sanoa miehelle, että ei koskaan uudelleen, mutta nyt kun ajattelee, niin... mikä ettei? :D :D

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Emilyn synnytyskertomus

20.1. TiistaiPäivän mittaan huomasin, että supistuksia alkoi olla suunnilleen 10 minuutin välein. Ne eivät olleet vielä kivuliaita, mutta selvästi huomasi milloin alkoi ja milloin loppui. Illalla alkoi valahtaa vereslimaista vuotoa aina välillä. Olin ihan innoissani: kohta tapahtuu!

21.1. Keskiviikko
Aamulla olin vähän pettynyt, ettei yöllä mitään edistystä ollut tapahtunut. Toisaalta, tiesin, että unta myös todella tarvitsin. Siinä mielessä hyvä, että sitä sain.

Vietimme päivän ystävien kanssa, esikoinen sai riehua rauhassa ja väsyttää itsensä ja minä sain viettää aikaa kivojen ihmisten kanssa ja rentoutua. Supistukset alkoivat pikkuhiljaa napakoitua. Ne pysyivät edelleen noin 10 minuutin välein, välillä oli puolen tunnin taukoja, mutta pääsääntöisesti melko säännöllisesti tulivat.
Illallisen tienoilla alkoi tuntua erilaiselta. Aavistin, että seuraavana päivänä tapahtuu. Halusin käpertyä itseeni, olla yksin ja kaikki ärsytti. Tuli olo, että kannattaa mennä nukkumaan jo kello 20, joten niin tein.

22.1. Torstai
Hyvä niin! Yöunien aikana supistukset yhtäkkiä voimistuivat, enkä pystynytkään nukkumaan niiden läpi. Supistusten välit olivat täysin kivuttomia ja pysyivät täysin kivuttomina koko synnytyksen läpi. Nousin muutaman kerran käymään vessassa, sitten nousin lopullisesti ylös puoli kolmelta.

Kävin syömässä vähän aamiaista ja kirjoittelin pienen synnytystoivekirjeen, jossa kerroin lyhyesti edellisestä synnytyksestä - mikä meni hyvin ja mitä tahdon tehdä eri lailla tällä kertaa. Kellotin supistuksia, niitä tuli keskimäärin 5 minuutin välein. Pysyin pystyssä, pyöritin lantiota ja yritin pysyä rentona.

Neljän aikoihin päätin kokeilla tens laitetta. Olipas se muuten ihana! Sen kanssa menikin tovi minimaalisilla tehoilla kunnes supistukset alkoi tuntua taas vähän kovemmilta. Lisäsin tehoa ja hengittelin syvään, pidin silmiä kiinni. Odotin.

Seitsemältä muu perhe alkoi nousta, kerroin miehelle että on aika lähteä synnärille. Soitin Jorviin ja sain luvan tulla. Lähdimme vanhempieni kyydissä tositoimiin. Kahdenkymmenen minuutin matkan aikana tuli neljä supistusta, uskoin synnytyksen olevan ihan hyvin käynnissä. Luottavainen olo, jännitti, hymyilytti. Kohta!
Mentiin tutkimussaliin n klo 9:30, käyrälle. Hengittelin supistuksia nojaten kohotettuun sänkyyn ja pyöritin lantiota. Painelin boost nappia aina supistaessa. Kätilö palasi jonkin ajan päästä katselemaan miten menee. Hän ehdotti luettuaan esittelykirjeeni että vaihdetaan hoitavaa kätilöä, koska heillä sattuu olemaan vapaana vesisynnytyksiin erikoistunut kätilö ja näytin kuulemma niin poikkeuksellisen rauhalliselta että se varmasti onnistuisi.

Uusi kätilö saapui, opiskelija mukanaan. Juteltiin hetki, meidän ajatusmaailmat kohtasi täysin ja tunsin olevani hyvissä käsissä. Tehtiin toiveestani sisätutkimus, koska tahdoin tietää täsmääkö oma mielikuvani totuutta. Tulos oli 5-6 cm ja pullottava kalvorakkula! Käynnissä siis hyvin! Kätilö arvioi että 4 tunnin sisällä syntyisi. Lähdettiin kohti synnytystä.

Strepto oli positiivinen, joten laitettiin tippa. Lääkäriltä vielä tarkistettiin, että vesisynnytys on sallittu siitä huolimatta, koska vointini oli erinomainen ja kaikki ok. Salissa päädyttiin siihen, että laitetaan vesi valumaan ammeeseen ja odotellaan tovi, että supistukset vielä hiukan voimistuu. Koska synnytys oli jo niin hyvin käynnissä, otettiin kanyyli heti pois kun tippa loppui, jotta sain mahdollisimman puuttumattoman kokemuksen.
Kätilöopiskelija oli ihana tuki myös, neuvoi mahtavan asennon ottaa vastaan supistuksia (nojaten jumppapalloon joka on sängyn päällä), neuvoi miehelleni "oksitosiinihieronnan" - käytännössä hellästi sivelee selkää, jaksaa hyvin vaikka monta tuntia. Kätilöopiskelija, joka paljastui myös doulaksi, paineli vähän akupisteita ja antoi päähierontaa. Ainoat äänet olivat syvä hengitys, kellon tikitys, supistusten alkaessa hennot pyyntöni boost nappia painamisesta. Opiskelija sanoi että minusta tuskin huomaa, kun supistaa. Osasin hienosti antautua supistuksen vietäväksi enkä taistellut vastaan. Oksitosiini virtasi, minua hymyilytti, tahdoin vaan pusutella miestäni ja oli raukea olo. Pidin silmiä kiinni.

Jossain vaiheessa supistukset napakoituivat selvästi. Pyysin päästä ammeeseen. Kello taisi olla jotain 11 kieppeillä. Otettiin tens pois, laitettiin sydänäänianturi ja pääsin veteen. Tuntui hyvältä. Nojasin altaan reunaan syvässä polvi-istunnassa ja tukeuduin mieheeni. Alkoi tuntua enemmän ja enemmän. Yhtäkkiä puoliltapäivin vedet meni! Kirkasta oli, sain jäädä altaaseen.

Muutaman supistuksen jälkeen voimistui ihan huomattavasti. Sattui. En ollut vielä valmis ponnistamaan joten ääntelin kivut pois. Vaivuin syvemmälle synnytyskuplaan. En kuullut enkä huomioinut kehoni ulkopuolella tapahtuvia asioita. Lopulta rohkeus voitti ja aloin ponnistaa omaan tahtiini, tuntemuksiani seuraten. Kesti jonkin aikaa ennen kuin keksin mihin päin työntää. Supistusten välissä lepäsin, rentouduin, vaivuin unenkaltaiseen tilaan. Odotin. Jonkin ajan kuluttua alkoi tuntua väärältä. Pyysin apua toisen asennon etsimiseen, kokeiltiin josko yksi polvi ylhäällä toisi paremman tuntuman. Se auttoi, muttei tarpeeksi. Vauvan pää liukui supistusten jälkeen aina takaisin. En saanut riittävästi tehoa ponnistukseen, edelleen sattui. Jalkani olivat huonosti. Vaihdoin asentoa ja nojasin ammeen takaseinään. Pidin reisistäni kiinni ja vihdoinkin sain ponnistettua tehokkaasti, silloin ei enää sattunut ollenkaan.

Muutaman ponnistuksen jälkeen tunsin kuinka pää alkoi liikkua. Siitä muutama ja pää jäi kanavaan, tunsin hiukset. Vauva vaihtoi asentoa sisälläni. Muutamaa supistusta myöhemmin oli pään vuoro syntyä kokonaan. Hengittelin pään ulos varovasti ponnistamatta ja kas! Siellä oltiinkin naama ylöspäin! Katseltiin kaikki ihmeissämme toisiamme, vauva pyöritteli päätään ja räpsytteli silmiään. Siinä hetkessä oli sanoinkuvaamatonta taikaa, sain katsoa lastani silmiin hänen nähdessään ensimmäistä kertaa kohdun ulkopuolelle. Nauroin. Seuraavalla supistuksella syntyi hartiat. Vielä ei saanut koskea vauvaan, vaikka kovasti tahdoin. Sitten seuraavalla supistuksella peppu ulos ja vauva alkoi uida kohti pintaa. Otin hänet itse vastaan ja nostin syliini.

Käveltiin saliin odottamaan jälkeisiä. Iski aivan hurja tärinä ja kylmyys, kun adrenaliini poistui. Sain lämpöpeiton ja alkoi helpottaa. Tärinä kesti pitkään. Vasta kun apukätilö alkoi syöttää tietoja koneelle tuli mieleen tarkistaa kumpi tuli. Tyttö. Syntymäajaksi merkittiin 13:05. Kysyin kauanko ponnistus kesti, kuulemma 45 minuuttia. Itsestäni se ei tuntunut yhtään niin pitkältä. Isä sai leikata melko lyhyen napanuoran kun se lakkasi sykkimästä ja Emily pääsi rinnalle, heti osasi imeä. Istukan ponnistin seuraavalla supistuksella ja se oli myös ihan kunnossa.

Siinä sitten jäätiin tutustumaan vauvaan joksikin aikaa saliin ennen kuin lähdettiin osastolle. Kaikki synnytykseen osallistuneet (ja meidän yleisö, joiden läsnäolon huomasin vasta vauvan synnyttyä) olivat vaikuttuneita tästä hienosta kokemuksesta ja sain monta kertaa kuulla miten kaunis ja voimaannuttava synnytys oli ollut, kun ponnistin lapseni maailmaan vaistojeni varassa. Olen samaa mieltä, se oli sanoinkuvaamaton ja kaunis tapahtuma, jonka päällimmäiseksi tunteeksi jäi rakkaus.

torstai 8. toukokuuta 2014

Tähtityttö Aamun syntymä


Mieheni Esa haki meille uuden isomman auton keskiviikkona aamulla ennen työpäiväänsä. Uuteen autoon mahtuisimme sitten kaikki viisi perheenjäsentä. Minulla oli jo tuona keskiviikkopäivänä aika väsynyt olo, enkä oikein hirveästi jaksanut enää touhailla poikien kanssa, vaan makoilin sohvalla enimmäkseen ja pojat katsoivat Oktonautteja tai muita lastensarjoja. Esalla oli siis nyt viimeinen työpäivä ja siitä alkaisi kuukauden pituinen isyysloma yrittäjän hommista.

Minulla supistuksia tulikin heti sopivasti seuraavana yönä noin parin tunnin välein ja heräilinkin niihin. Ne kuitenkin menivät nopeasti ohi, eivätkä olleet juurikaan kivuliaita ja sain hyvin unen päästä kiinni uudelleen.

Torstaina olimme koko perhe suurimmaksi osaksi kotosalla, mutta lähdimme kuitenkin hieman ajelulle uudella autolla ja haimme Esalle uuden käytetyn tietokoneen. Siinä automatkallakin hieman supistutti, mutta ne menivät ohi. Hieman hengittelin tietoisemmin supistuksen aikana tai sitten painoin kivunlievityspistettä peukalon ja etusormen välissä.

Sitten torstaina illalla aloin kaipailemaan omaa rauhaa, mutta molemmat lapset olivat nukkuneet sinä päivänä päiväunet, eikä heiltä saanut rauhaa, eivätkä he myöskään menisi aikaisin nukkumaan. Supistuksia tuli kyllä illalla ja kysyin jo naapurilta, että voiko hän tulla meille yöksi poikien kanssa, jos meille tulee lähtö synnytykseen. Tämä sopi naapurille ja minun oloni oli näin turvattu.

Koska supistukset eivät juurikaan voimistuneet illan mittaan, niin päätimme mennä nukkumaan noin klo 23. Siitä heräsin perjantain puolella klo 02:00 supistukseen. Kävin vessassa ja tuumailin hieman märkiä alushousuja, että oliko märkyys lapsivettä vai valkovuotoa. Siitä eteenpäin supistuksia tuli säännöllisen epäsäännöllisesti. Joskus vartin välein. Joskus viiden minuutin välein. Kävin suihkussa, koska muistin toisessa synnytyksessä minulle annetun neuvon, että suihku usein näyttää, että eteneekö synnytys vai ”jäävätkö supistukset suihkuun”.

Supistuksia tuli kyllä suihkunkin jälkeen, mutta taas epäsäännöllisen säännöllisesti, enkä osannut selkeästi itse sanoa, että olivatko supistukset vain ennakoivia supistuksia, vai jo synnytyssupistuksia. Ensimmäinen synnytykseni oli ollut todella pitkä. Toinen synnytykseni oli taas todella selkeä sillä tavalla, että supistukset voimistuivat koko ajan. Tällä kertaa supistukset olivat muuttuvampia, miedompia, jopa lempeitä.


Sitten joskus kuuden aikaan aamulla soitin Tays synnytysvastaanottoon, että tulisinko näyttämään ja varmistautumaan, että onko minulta tullut lapsivettä, koska minulla oli todettu streptokokki b, minkä vuoksi vauvan piti saada ennen syntymäänsä antibioottia. Streptokokki ei ollut haitannut raskauttani mitenkään. Sairaalasta sanottiin, että odottele vielä ja niinpä menin nukkumaan sohvalle hieman pystyasentoon. Sain tässä hyvin nukuttua klo 6:30-9. välisen ajan, eikä supistuksia tuona aikana tullut.

Sitten lasten herättyä aamuyhdeksältä minäkin heräsin, nousin ja puin päälleni. Söin aamupalaa. Pomputtelin pallolla, mutta sepäs ei ollutkaan tällä kertaa niin tehokas kivunlievittäjä, mitä se toisessa synnytyksessäni oli.

Nyt minulla oli kuitenkin sellainen olo, että halusin käydä Tays:ssa varmistamassa, että tuliko minulta jo lapsivettä ja niin lähdimme aamupalan jälkeen Tampereella vähän klo 11. jälkeen. Lähtö oli aivan hassun tuntuinen, koska se tapahtui niin rauhassa, eikä minulla ollut juurikaan sellaista oloa, että nyt minä menisin synnyttämään! Myös matka sairaalaan tuntui todella ihmeelliseltä. Automatkalla tuli muutama lievä supistus ja painoin vain käden kivunlievityspistettä. Oli kirkas päivä.

Esa jätti minut autolla synnytysvastaanoton eteen. Hän menisi lasten kanssa käymään kaupassa ja soittelisimme sitten, että mikä on tilanne. Oli aivan todella ihmeellistä kävellä aivan rauhassa käytävää pitkin vastaanottotiskille. Kannoin itse laukkuni. Minua ei supistanut. Ihmettelin, että tältäkö tämä paikka näyttikin, kun viimeksi tänne tullessani olin ollut aivan täysin auki, valmis ponnistamaan, tosin sitä tietämättäni, mutta kuitenkin jo aivan omissa maailmoissani.
Minut ohjattiin kätilöiden luokse ja kerroin tilanteen. Pääsisin kohta lääkärin vastaanotolle, kuka ottaisi lapsivesinäytteen. Ensin otettaisiin käyrää. Siinä pedillä makoillessa, kun käyrää otettiin, supistuksia kyllä tuli, tunsin sen, mutta pärjäsin hienosti makuullaankin taas käden kivunlievityspistettä painaen. Sydänäänet kuuluivat ja vauvalla oli kaikki hyvin. Kätilö vaan tuumasi käyrän oton jälkeen, että kyllä sulla kyllä tulee ihan kunnon supistuksia ainakin tämän käyrän mukaan. Sitten menin käytävälle odottamaan ja siinä oli onneksi pallo, millä pompotella. Jos siis valittavana oli pallo tai kova tuoli, niin todellakin valitsin mieluummin pallon.


Sitten pääsin lääkärin luo. Lääkäri otti lapsivesinäytteen ja se oli positiivinen. Sitten sisätutkimuksessa kävi ilmi, että olenkin jo noin 7-8 cm auki. Siinä kohtaa tippa tuli silmään! Miten kaikki voi mennä näin hienosti?! Lääkäri vain tuumasi, että et sä nyt kyllä enää täältä kotiin lähde ja että sä olet vaan hyvä synnyttäjä ja että kiitos ja hei, seuraava potilas. Olin todella hölmistynyt ja ihmeissäni tämän lääkärilläkäynnin jälkeen. Kätilötkin olivat hieman ihmeissään, kun katsoivat minua ja vertasivat sitä siihen, mitä lääkäri sanoi. Seuraava vaihe oli kuitenkin synnytyssaliin siirtyminen...

Soittelin siinä pikaisesti lapsenvahtiasioita ja onneksi se järjestyi juuri niin kuin pitikin. Lapsenvahti oli juuri sopivasti ajamassa Pirkkalasta kotiin ja voisi hyvin tulla lasten kanssa meille. Mieheni menisi lasten kanssa kotiin ja hän tulisi sairaalaan sitten kun pääsisi.

Minä siirryin saliin ja sitten piti laittaa se antibiootti. Kävimme siinä samalla nopeasti kätilön kanssa läpi synnytystoiveeni. Kohdalleni oli sattunut nuori kätilö ja hän ymmärsi hyvin toiveeni synnyttää mahdollisimman luonnonmukaisesti. Mutta siis se antibiootti oli laitettava kiireesti. Synnytyssalissa oli aika kylmä ja se taisi tehdä sen, että suonet menivät jotenkin ”piiloon”. Oli aika ilkeän tuntuista, kun ei saatu neulaa suoneen. Näin jälkikäteen ajateltuna se oli kivuliain kohta koko synnytystä! Sitten tässä pistämisvaiheessa oli kamala myös se, että kun tuli supistus, niin en voinutkaan nousta ylös liikkumaan, vaan nyt oli maattava paikoillaan. Pistämisen aikana en myöskään itse saanut painettua kivunlievityspistettä, mutta kätilöt oli ihania, kun painoivat juuri oikein ja hieroivat myös alaselkää. Tässä kohtaa supistukset olivat jo hieman muuttuneet voimakkaammiksi ja olisin todella kaivannut liikkumista. Kun kolme kätilöä oli kokeillut saada neulaa suoneen epäonnistuen, niin kutsuttiin paikalle hoitaja, joka sai viimein pienimmän neulan suoneen, huh!


Tippa tippui ja supisteluja tuli, jotka muuttuivat taas astetta vaativammiksi. Vähän alkoi jo ponnistuttaa ja juttelin kätilölle siitä, että tahtoisin tässä synnytyksessä ponnistaa muualla kuin sängyllä. Ensimmäisessä synnytyksessä ponnistusvaihe oli kestänyt niin kauan, että voimieni ehtymisen vuoksi menin sängylle puoli-istuvaan asentoon. Toisessa synnytyksessä taas olin niin hämmentynyt sisätutkimuksen jälkeen, kun sainkin alkaa heti vaan ponnistaa, että en osannut pyytää mitään muuta ponnistamisasentoa. Nyt juttelimme jakkarasta ja niinpä kätilö haki jakkaran paikalle.
Sitten kätilö teki sisätutkimuksen ja totesi minun olevan täysin auki ja valmis ponnistamaan. Silloin tuli ihmeellinen hetki. Supistukset hieman taukosivat. Menin jakkaralle istumaan ja nojasin toiseen kätilöön ja pidin käsillä jakkaran reunoista kiinni. Supistusta ei tullut. Kätilö oli aivan ihana todetessaan, että odottele aivan kaikessa rauhassa! Olin niin rentoutunut ja luotin tähän kätilöön täysin ja oli ihanaa, että sain synnyttää omaa kehoani kuunnellen. Pissa tuli jossain vaiheessa. Sitten tuli pieni supistus ja kätilö hieman kokeili ja pää kuulemma jo tuntui ja silloin menikin vedet. Lapsivesi olikin kuulemma valunut jostain ylempää, kun vedet nyt menivät näin selkeästi. 

Sitten oli hetken aivan hiljaista ja ihmeellistä. Pieni pyhä hetki ennen syntymää. Kohta tulikin supistus ja kätilö ohjasi ponnistamaan. Kolmatta lasta synnyttäessä jo tietää ja tuntee hieman enemmän kehoaan ja uskaltaa antautua myös ponnistukseen. Niinpä minä ponnistin kätilön kannustamana ja siinä syntyikin jo pää. Sen jälkeen oli kamalaa, kun kätilö sanoi, että ei saa ponnistaa. Yhy-yhy-tin, mikä tuli ihmeellisesti jostain synnytyslaululuennon muistista. Sattui ja tuntui inhottavalta! Kätilö katsoi tässä, ettei napanuora ollut kiertynyt kaulan ympärille. Sitten sain luvan ponnistaa hieman ja siinä koko vauva taisi syntyä! Sain vauvan heti syliini. Vauva oli todella pieni ja lapsenkinainen. Suloinen ja niin täydellinen!

Tahdoin nopeasti jakkaralta pois ja sängylle lepäämään. Vaikka kaikki oli mennyt nopeasti ja hienosti ja helposti, niin tahdoin lepäämään ja vain olemaan paikallani. Kätilöt auttoivat minut sängylle ja samalla tapahtui kätilöiden vuoron vaihtuminen. Vauvalle laitettiin K-vitamiini ja minulle kohtua supistava. Istukka ei ihan heti tullut ja kätilö hieman auttoi siinä. Se sattui, mutta istukka tuli lopulta lämpimän helposti ulos. Napanuora leikattiin. Olin tässä niin autuaan onnellisessa hetkessä vauva rinnallani, enkä ollut valmistautunutkaan tähän jälkeisvaiheeseen kunnolla. Jäin nyt ihemttelemään, että olisiko voitu hieman odottaa istukan syntymistä? Olisiko napanuora voinut sykkiä aivan rauhassa loppuun?






Vauva oli paidan alla lämpimässä ja sitten käännyin kyljelleen ja vauva sai harjoitella imemistä. Vauva sai kyllä imuotteen, mutta ei heti alkanut imemään. Tässä vaiheessa mieheni Esa tuli paikalle! Harmi, että hän ei ehtinyt syntymään, mutta oli hän kyllä henkisesti läsnä ja pääsipä nyt sitten mittaus- pesu- ja puetuspuuhiin parkuvan vauvan kanssa...


Kaikki lapsemme ovat nyt muuten syntyneet perjantaina! Vauvan syntymämitat olivat 3200 g ja 49 cm. Avautumisvaiheen kestoksi kirjattiin 3 h 35 min ja ponnistusvaiheen kesto oli hurjat 1 minuutti! Olihan kehoni tehnyt avautumista jo kauan aikaa omassa rauhassaan, mutta viralliseksi synnytyksen avautumisvaiheeksi kirjattiin tuo lyhyt aika. Kehomme tekee niin hienoa työtä!

Minulta otettiin verenpaine ja painettiin verta kohdusta pois. Sitten pääsin suihkuun. Olin todella hyvävointinen. Ei tullut tikkejä ja vuotokin oli kuulemma vain noin 2 dl. Suihkun jälkeen tuli ihana olo ja vauva alkoi nukkumaan sängyssään. Me saatiin Esan kanssa syödä hieman ja sitten siirryttiinkin osastolle. Esa hoiteli tiedottamisen pikkuisesta tyttösestä lähimmillemme ja lähetteli vähän kuviakin.

Streptokokki B:n positiivisuuden vuoksi meidän täytyi olla sairaalassa vuorokausi. Vauva nukkui todella pitkään synnytyksen jälkeen. Matka oli ollut sen verran rankka. En ollut lainkaan huolissani hyvistä unenlahjoista. Lepäsin itsekin tyytyväisenä sen verran kun pystyin. Kävin läpi synnytystä todella paljon ja olin niin kiitollinen, että se meni niin uskomattoman hienosti! Join omaa imetysteetäni sairaalassa ja maitoa tuli ihanasti. Ihmettelin, miksi siellä ei ollut tarjolla imetysteetä...
Aika kului mukavasti sairaalassa. Aivan nautin siitä, että sain olla rauhassa, syödä rauhassa ja hoitaa vain vauvaa, kun hän tarvitsi. Kotona sitä sitten kyllä ehtisi taas ahertaa arjen parissa kaikkien kolmen lapsen kanssa!

Kaikki oli hyvin streptokokki b:n ja muunkin suhteen ja niinpä kotiin lähti hyvinvoiva ja tyytyväinen äiti sekä suloisen rauhallinen vauva. Kiitimme hoitajia hyvästä hoidosta ja lähdimme kohti omaa kotiamme isommalla autollamme. Kuten joka synnytyksen jälkeen, oli tämäkin kotimatka epätodellisen tuntuinen. Huikean mahtava synnytyskokemus taas takana, vatsa poissa ja uusi ihana vauva tyytyväisenä kaukalossa. Ihanaa!


Aamu-vauvan syntymästä jäi todella kauniit muistot! Kohdalleni sattuivat niin ihanat kätilöt! Kaikki eteni rauhallisen varmasti eteenpäin ja erityisen kiitollinen olen siitä, että sain odottaa ponnistussupistuksia kaikessa rauhassa. Sitten, kun supistus viimein tuli, niin sen avulla ponnistin vauvan kerralla ulos.

Aamun syntymä oli ihana, rauhallinen, lempeä, jopa täydellinen, uskomaton, myös voimakas, tasapainoinen ja upea kokemus! Jos vielä saisin mennä synnyttämään, niin ehdottomasti kiinnittäisin enemmän huomiota tuohon jälkeisvaiheeseen ja pyytäisin esimerkiksi, että napanuora saisi sykkiä loppuun asti. Olen kuitenkin täysin tyytyväinen näihin hienoon kolmeen synnytykseen, mitä olen tämän elämäni aikana saanut kokea. On uskomattoman ihanaa päästä synnyttämään, mutta myös kasvun retki omien lasten kanssa on jotain niin mahtavaa ja ainutlaatuista aivan joka päivä niin lapselle kuin vanhemmallekin. Syntymän hetki tulee elämään ikuisesti niin vanhemmassa kuin lapsessakin kauniina muistona, kehon ainutkertaisena kokemuksena ja sielun uudelleensyntymänä. 

maanantai 15. lokakuuta 2012

Liinun, vedenneitoni, syntymä

VEDENNEITONI

VAUHDIKAS SUUNNITELTU KOTISYNNYTYS



28.1.2012 Lauantai, rv 40+2


AAMUPÄIVÄ

Nousimme myöhään Emilian (16v.) ja Jessen (3v.) kanssa kauniin kirkkaaseen pakkaspäivään. Huomasin, että pikkuhuosunsuojaan oli tullut rusehtavaa vuotoa. Tuo niukka, verinen vuoto jatkui, joten päätin varmuuden vuoksi kysyä kätilöltäni, pitäisikö käydä äitipolilla. Sovittiin siinä puhelimessa, että ei, vaan synnyttäisin tänään, mihin jatkoin vielä leikilläni, että juu, klo 17–19 J



Vietimme siinä kotona rauhallista aamua. Kohdunsuulla vallitsi koko ajan outo tunne, sellainen lievä, viiltävä kipu, tuntemuksena jotenkin vastakohta voidellulle ja pehmeälle, sellaista kolkkoa ja kalseaa jomotusta. Soittelin myös doulalleni, ja kuulin ilokseni, että hän olisi mantereella Suomenlinnan kodistaan klo 14:n jälkeen, eli hänkin pääsisi nyt nopeammin meille kuin normaalisti. Olisi siis todella hyvä päivä synnyttää. Lisäksi klo 12 Jessen isä tuli hakemaan poikaa mukaansa mummin luo Vantaalle, kuten oli muuten vaan sovittu, eli nyt olisi lastenhoitokin kunnossa.



KAUNEUDENHOITOA JA ULKOILUA

Ruokailujen ja perussiivoilujen jälkeen noin klo 13 ryhdyin vaalentamaan tukkaa, koska tiesin, että vastasyntyneen vauvan kanssa pelkkä oman tukan pesukin olisi sitten taas luksusta. Siinä värjäyksen lomassa tuli kuitenkin sellainen tunne, että jos haluaisin tosiaan saada synnytyksen oikeasti käyntiin ja vauhtiin ennen kätilöni yövuoroa, joka alkaisi klo 20 Jorvissa, minun olisi ehdottomasti ehdittävä kävelylle. Niinpä päätin hyväksyä sen, että tukka jäisi ehkä hassun kirjavaksi, ja kiirehdin huuhtelemaan hiuksia ja aloin kuivata niitä kovalla tohinalla. Yritin olla myös perusteellinen pitkän tukkani kanssa, etten vain vilustuisi tuolla reilun 10 asteen pakkasessa.



klo 15:40–16:20 kävimme kävelyllä läheisessä ruusutarhassa Emilian kanssa. Oli todella kaunista, ja sää oli kaikin puolin miellyttävä. Muistelin siinä ääneen, että toista lastani Annikaa lähdin myös synnyttämään samanlaisessa säässä 23 vuotta sitten. Uskomatonta, miten aika kuluu. Siinä kävelyretkellämme tuli kuin tulikin kolme mukavaa supistusta, joiden aikana teki mieli pysähtyä ja kumartua vähän eteenpäin lumipolulla. Kotiin päästyämme pelkäsin supistelun loppuvan, mutta ei, pari vahvanoloista supistusta tuli taas, vaikka vieläkään ei tuntunut kunnolla selässä, ja väliä oli noin vartin verran.



SYNNYTYS KÄYNNISTYY

klo 16:50 tuli vihdoin ensimmäinen oikein selkeästi voimakas supistus, synnytyssupistus, joka tuntui selässäkin, ja jonka aikana oli pakko hakea tukea hyllystä. Pähkäilimme Emilian kanssa, pitäisikö nyt heti kutsua doula ja kätilö, mutta päätimme odottaa vielä vähän, kolme tällaista supistusta. Seuraavat tulivat vartin välein, eli toinen klo 17:05 ja kolmas klo 17:20. Sitten soitin doulan ja kätilön matkaan. Oli tullut jo pimeää, mutta en huomannut enää mitään ympärillä. Allas odotti onneksi valmiiksi puhallettuna kylpyhuoneessa. Se piti vain laskea alas, ja suojamuovi piti asetella tiiviisti. Onneksi tämä sujui melko vaivatta. Aloin laskea altaaseen vettä, vaihdoin vaatteet aamutakkiin ja tossuihin, ja muutin kylpyhuoneen normaalin valaistuksen violetilla pöytälampulla rauhoittavan hämäräksi. Pyysin Emiliaa sytyttämään olohuoneen puolella olevat rakkaiden ystävien tuomat kynttilät, jotka olin jättänyt esille Blessingway-illan jälkeen. Tosin en huomannut Emilian liikkeitä, enkä ylipäätään muistanut ollenkaan myöhemmin, oliko kynttilöitä sytytelty J. Itse asettelin seuraavaksi saataville valikoituja pyyhkeitä ja kaikkea synnytyksessä mahdollisesti tarvittavaa – hanskoja, kroonikkovaippoja yms. mikä oli ollut odottelemassa pinossa jo pari viikkoa.

Klo 17:39 oli doulalta tullut tekstiviesti, että hän oli nyt taksissa, tosin vasta toisella puolella Helsinkiä. En kuitenkaan huomannut tätä, kun kaikki huomioni meni nyt siihen, että yritin suoriutua kaikesta mahdollisesta ripeästi, mutta varovasti, kun jokainen isompi liike tuntui aiheuttavan supistuksen. Toisaalta huomio oli myös siinä, että kakatti kamalasti, ja tajusin kauhukseni, että löysänä se voisi sotkea synnytysaltaan veden. Soitinkin aiheesta kätilölleni autoon. Hän kuitenkin rauhoitteli, että vauvan pää on jo todennäköisesti niin, että se sulkee peräsuolen. Seilasin kuin rauhaton kissa wc-pöntön ja olohuoneen väliä. Allasta täyttävän suihkun letkukin esti vielä hankalasti vapaan kulun pöntölle L. Vaikka olo oli tukala, niin naureskelimme tyttäreni kanssa, millaisen kuvan hän saa synnytyksestä – äiti vain höpöttää koko ajan vessahädästä.



VETEEN

Noin 17:45 (25 minuuttia sen jälkeen, kun olin soittanut kätilölle ja doulalle) oli pakko astua veteen, kun tuntui, että jotakin tulee nyt väkisin ja saman tien. Onneksi se ei ollut ulostetta, vaan seuraavana tulossa olisi vauvan pää. Ensireaktio vedestä oli iiihana: lempeää, lämmintä ja pehmeää painetta, vihoinkin jokin miellyttävä tunne lantion seudulla tuon kolhon kohdunsuun vihloskelun jälkeen. Vesi rauhoittikin hetkeksi. Tässä vaiheessa Emilia otti valokuvan pyynnöstäni, koska edellisissäkin synnytyksissä oli otettu vielä yksi hymykuva supistusten lomassa viime metreillä. Mutta nytpä en saanutkaan loihdittua enää hymyä kasvoilleni. Vauva tuntui olevan tulossa kovaa vauhtia, mutta doula ja kätilö puuttuivat yhä, enkä muutenkaan kokenut olevani valmis. Tunsin itseni edelleen siksi hätääntyneeksi kissaemoksi, joka mouruaa tukalassa tilanteessa. Nyt supistukset tulivat jo valtavina päälleni, ja jouduin huutamaan ponnistustarvetta pois. Käskin Emilian rappuun alaovelle valmiustilaan, että doula ja kätilö pääsisivät suoraan sisään, ja toisaalta halusin varjella Emiliaa näkemästä kivuliaisuuttani. Vettä oli jo tarpeeksi, joten hana piti sulkea. Hirvitti, kun jouduin nousemaan altaasta ja tiesin sen laukaisevan uuden supistuksen. Myös kylpyhuoneen ovi teki mieli sulkea, vaikka olin vasta pyytänyt Emiliaa jättämään sen auki, että näkisin heti, kun joku tulee avuksi. Nyt ovi oli siis ammollaan, ja näkyisin alastomana rappukäytävään asti, kun joku avaisi oven. Kylppärinovikin piti siis nousta laittamaan pienemmälle, apua. Huusin supistuksia pois sellaisella voimalla, että naapurusto varmaan raikui. En halunnut synnyttää yksin, vaikka joskus olin luullut, että saattaisin halutakin. Synnytyshuoneeni oli kyllä mieleiseni valaistusta ja kauniita pyyhkeitä myöten, ja allas oli taivaallisen ihana, mutta tässä siirtymävaiheessa olo muuttui yllättäen pelokkaaksi.



SYNNYTYS

17:55 tuli doulani luojan kiitos. Hänkin tosin vaihtoi siinä ensin juhlavaatteensa rennompaan, mutta se kävi onneksi vauhdikkaasti. Olin itse asiassa ollut vedessä vasta 10 minuuttia, mutta kylläpä oli ollut pitkä 10-minuuttinen. Doulan saavuttua tunsin jo, että nyt uskaltaisin ehkä synnyttää. Hetkeä myöhemmin (noin 18:02) tuli sitten myös kätilöni sisään jotain rauhoittavaa puhuen, joten vihdoinkin kaikki oli hyvin, ja tunsin olevani täysin turvassa. Kipu oli kuitenkin niin hurjaa, että en päässyt enää mihinkään kauniiseen synnytysregressiotilaan, vaan lauoin ronskisti naisille mielipiteitäni synnyttämisen raadollisuudesta – tosin vähän vitsaillen niin, että saimme kuitenkin nauraa siinä yhdessä. Samalla kauhistuttavan vahvan supistuksen myötä tulivat lapsivedet altaaseen, mutta vielä en kerta kaikkiaan suostunut päästämään lasta, vaan istuin polvillani jalkojen päällä tiukassa pidättelyasennossa. Mutta jo aivan hetken päästä tuli seuraava hurja supistus, jonka alkaessa tiesin, että nyt on pakko synnyttää. Vauvan sydänääniä ei ollut ehditty kuunnella, vaikka vesidoppler odotti viereisessä huoneessa, eikä kohdunsuun tilanteesta, senteistä, ollut faktatietoa, kun ei ollut tehty sisätutkimuksia, mutta oli selvää, että valmista olisi. Menin supistuksen alkaessa ensin konttausasentoon tai ehkä tarkemmin pikajuoksijan lähtöasentoon, kun kätilö lupaili, että saan siitäkin itse vauvan syliini. Huomasin huutoni estävän kunnon ponnistamisen, joten kesken tämän yhden ja saman supistuksen pysäytin huudon sanoakseni kyseisen huomioni ääneen naisille, keräsin keuhkoihin taas ilmaa, nousin peruuttaen kyykkyasentoon ja synnytin vauvan … Tuntui, että olen halkeamassa, mutta jatkoin urhoollisesti … Pään myötä tuli samalla heti vartalo. Käteni koskettivat ensimmäisenä vauvan kylkiä, joten hänet olikin sitten tavattoman helppo nostaa syliin, ja ah, mikä euforia … Ei tietoakaan minuutin takaisesta olotilasta. Kello oli 18:09 ja olin synnyttänyt maailman ihanimman tyttövauvan jälleen kerran.



KOLMAS VAIHE JA PUNNITUKSIA

Nostaessani vauvan päätä veden pinnalle kätilö huomautti odottamaan, kun napanuora oli kerran kaulan ympäri. Kätilö vapautti sen, ja niin oli ihana vedenneitoni rinnallani. Vauva yskähteli rauhallisesti, ja olimme hetken sylikkäin veden lämmössä. Tunne oli aivan taivaallinen, oli kaunista ja hiljaista, vauvan hengityksen saattoi kuulla. Kun napanuora oli lakannut sykkimästä, kätilö katkaisi sen. Napanuoran katkaisun yhteydessä taisi päästä viileää ilmaa pikkuisen iholle, tai en ole varma syystä, mutta siinä samalla alkoi itku, joka jatkuikin sitten pitkään. Istukan synnyttämistä varten siirryimme makuuhuoneeseen leveälle parisängylle, joka oli suojattu hyvin. Vuoto oli onneksi vähäistä, mutta olihan sitä toki jonkin verran, eli suojaukset olivat tarpeen. Vauvan imiessä rintaa istukka irtosi hyvin ja ehjänä, ja kätilö sai siitä tarvittavan TSH-näytteen, jota varten olin hankkinut putket etukäteen. Sitten kätilö punnitsi istukan kalavaa’alla, minkä jälkeen istukka pääsi pussissa parvekkeelle pakkaseen odottelemaan matkaa ystävän puutarhaan. Ompeleita ei tarvittu, vaikka itse vähän kauhistelinkin myöhemmin repeämää. Se kuitenkin parani parissa viikossa aivan uskomattomasti – kuin mitään haavaa ei olisi koskaan ollutkaan! Vauvan punnitsemista emme kiirehtineet, mutta sekin tuli yllättäen suoritettua aika pian: Jouduin nimittäin antamaan vauvan doulan syliin löytääkseni laatimani syntymätodistuspohjan kätilön allekirjoitettavaksi. Tällä välin vauva oli tehnyt valtavan kakan, jossa se kirjaimellisesti istui vyötäröä myöten. Vaikka veteen syntymisen jälkeen ei tarvita kylvetystä, niin nyt tarvittiin kunnon pesu lavuaarissa. Tämän pesun jälkeen oli helppo pistää pienokainen harson sisään ja nostaa roikkumaan kalavaakaan (tasan 3800g). Tyttö hiljeni ihastuksissaan. J Harsossa keinuminen taisi olla aivan ihanaa. Pukiessani häntä, jätin vielä harson hatun alle, ja tyttö nautti silminnähden.



EPILOGI

Isä ja Jesse olivat tässä vaiheessa tulleet jo takaisin Helsinkiin. Soitettuani heille, että sisko on syntynyt, Jesse säntäsi heti ensimmäisenä tulevaan ratikkaan, vaikka yleensä kyseinen ”matala ratikka” ei olisi kelvannut, vaan isän olisi pitänyt suostua odottelemaan seuraavaa ”korkeaa”. Ja heti päästyään sisään, Jesse kipitti kiireellä antamaan suukon ihanalle omalle vauvalle. Isä oli todella yllättynyt, mutta ennen kaikkea onnellinen, kun kaikki oli mennyt hyvin. Myöhemmin illalla isä ja Jesse kävivät viemässä TSH-näytteen Naistenklinikan laboratorioon. Annika-tyttäreni puolestaan toimitti maanantaina syntymätodistuksen maistraattiin. Vauvan lääkärintarkastus tehtiin kolmantena päivänä yksityisellä – Priima tyttö totesi neonatologi.